Ennen lähtöäni Pamplonasta kävin paikallisessa marketissa hotellin lähistöllä ostamassa hiukan matkaevästä. Huomasin patsaan liikenneympyrässä. Tavoitin mielestäni teoksen sisällölliset ulottuvuudet samaistumiseen asti.
Päivän reitti kulki aluksi läpi Pamplonan kaupungin ja teollisuusalueiden varsin tasaisissa merkeissä. Noin 20 kilometrin polkemisen jälkeen tuli matkan rajuin osa, jolloin taas noustiin jyrkästi noin 750 metrin korkeuteen. Aikaa meni ja olin tyytyväinen siihen, että päätin ajaa viimeisen osuuden ennen lepopäivää hiukan lyhyempänä kuin normaalisti. Loppumatka oli maastoltaan tasaisempaa, joskin taas oli tarjolla aivan riittävästi erilaisia virikkeitä.
Matkan varrella mietin perjantaina kuollutta nyrkkeilijä Muhammad Alia. Hän aloitti nyrkkeilyn 12-vuotiaana, koska suuttui siitä että häneltä varastettiin polkupyörä. Jos historiaa katsoo taaksepäin, niin hyvä näin, vaikka sattuneesta syystä polkupyörävarkaat ovat näkökulmastani alhainen ihmislaji. Ali oli rohkea, omilla aivoillaan ajatteleva mies. Vietnamin sodasta hän kieltäytyi omin eettisin perustein, johon koko aikakauden yhteiskunnallinen tilanne kiteytyi Alimaisen napakasti: ”No VietCong ever called me a nigger”. Sinä hetkenä meni mestaruus ja maine, mutta takaisin tultiin ja isosti. Ensin tämä tapahtui kehässä ja myöhemmin yhteiskunnallisessa arvostuksessa. Nyrkkeilyn ystäville löytyvät mm. legendaariset Rumble in the Jungle ja Thrilla in Manilla ottelut Youtubesta (kestävät n. tunnin per matsi). Arvon palautusta yhteiskunnallisen symboliikan puolelta osoittaa ehkä parhaiten Olympiatulen sytytys Atlantan kisojen avajaisissa (5 min). Mielestäni eilen kuoli tähän mennessä maailman merkittävin urheilija. Mietin myös hänen tekemäänsä nimen vaihtoa ja muita valintojaan vanhan roomalaisen vesijohdon raunioilla: “Cassius Clay is a slave name. I didn’t choose it and I don’t want it. I am Muhammad Ali, a free name”. Huikka vettä sille ja rauha mestarin muistolle uskonnoista riippumatta. Itse en niin nimistä perusta, mutta vapaus valita on ihmisolioiden tärkeimpiä oikeuksia.
Matkan loppuosa kulki pääasiassa pitkin vanhoja maaseututeitä. Osa teistä oli vanhaa roomalaista perua, kivikkoista ja vaikeasti ajettavaa, joten katsoin usein viisaammaksi taluttaa kuin ajaa. Matkanvarrella vastaan tuli kyseinen lääkäriliiton tunnuksesta karannut veijari, joka ei väistänyt, mutta suostui kuvaan. Kommentteihin voisi kirjoittaa lajitunnistuksen, jos on kärmestuntija. Ainahan sitä on kiva tietää kuinka kaukana tai lähellä kuolemaa oli.
Matka jatkui hetkisen eteenpäin ja tällä kertaa puhkesi takakumi. Kivikkoisia polkuja ajaessa on riskinsä. Ei muuta kuin sisäkumin vaihtoon. Jotenkin kiinnitin myös enemmän huomiota siihen, ettei lähistöllä ollut käärmeiden yleiskokousta.
Sain vauriot korjattua ja pääsin perille Los Arcosiin, joka on semmoinen 1000 asukkaan kirkonkylä. Täällä motellissa kirjoittelen näitä tarinoita punaviinipullon ääressä. Huomenna on lepopäivä.
Reitti: Pamplona – Los Arcos 73 km
Nousua 780 m, laskua: 736 m
